Kesää! Kurpitsaa! Kesäkurpitsaa!

Kesäkurpitsa on jostain syystä yksi lempikasviksistani (siis kun syötävistä puhutaan). Sehän ei periaatteessa monenkaan mielestä maistu juuri millekään, mutta silti jakaa mielipiteitä. Kuuluu samaan sarjaan mm. oliivien ja sinihomejuuston kanssa. Kesis on tosi monikäyttöinen, raakana käy salaatteihin ja dipattavaksi, kypsennettynä keittoihin ja pataruokiin, täytettynä ja juustolla gratinoituna uunissa grillattuna, ulkogrilliin muiden kasvisten kimppaan tai yksinään. Tein eilen tällaisia:

MARINOIDUT KESÄKURPITSASUIKALEET

Yksi iso kesäkurpitsa suikaloidaan pitkittäin (juustohöylä!). Siemenosan voi napsia suuhunsa.
Levitä suikaleet työlaudalle tai kulhoon ja ripottele niille suolaa. Saavat itkeskellä puolisen tuntia.
Pyyhi suikaleet kuiviksi ja pariloi oliiviöljyllä sivellyllä pannulla mukavan raidallisiksi.
Saksi suikaleiden päälle tuoretta basilikaa ja minttua (mun oli olosuhteista johtuen käytettävä kuivattuja, mutta tuoreet on varmasti parempia. Mutta kuivatutkin siis käyvät).
Sekoita kulhossa n. 1 rkl juoksevaa hunajaa ja 3 rkl oliiviöljyä ja tupsuttele vaikka pullasudilla kesäkurpitsaviipaleiden päälle. Sekoita ja anna maustua seuraavaan päivään.

Liharuokien lisukkeeksi, salaatin sekaan, antipastolautaselle. Tämän saman tempun voi tehdä munakoisollekin.

Ja taas vaihteeksi perunaa!

Ei ole karppaaminen helppo laji, varsinkaan kesällä. Tai olisi, jos jaksaisi myös skarpata jatkuvasti.
Eilen esimerkiksi vietin pitkästä aikaa vapaailtaa ihanaisen Taikakauhan lahjoittajan kera. Hänestä on ilokseni kasvanut myös todellinen kulinaristi ja olemme yhdessä laittaneet ja syöneet monen monituiset herkut, tosin jotkut niistä eivät loppujen lopuksi ihan herkuilta näyttäneet, esimerkiksi eräätkin joulukaramellit, niistä joskus, ehkä lähempänä joulua.

Kävimme eilen siis yhdessä kaupassa ilman mitään sen kummempia ruokasuunnitelmia, paitsi hänen ideoimaansa erittäin kesäistä perunasalaattia. Eli tässä taas yhden vähän erilaisen perunasalaatin ohje:

KESÄISEN RAIKAS PERUNASLAATTI:

Tarvittava eli sopiva määrä keitettyjä uusia perunoita pilkotaan mukaviksi suupaloiksi
Keitettyä vihreää tankoparsaa (niille riittää n. 5 min lempeä kiehautus, suolavedessä tietty), paloitellaan n. kolmeen osaan, tai neljään
Rucolaa (paljon)
Aurinkokuivattuja tomaatteja (jos kaupastasi löytyy "kuivia" eli ei öljyyn säilöttyjä, käytä niitä)
Nämä sekaisin kulhoon. Pinnalle vielä parmesaanilastuja. Komeuden päälle lorautetaan raikas

SITRUUNAINEN SALAATINKASTIKE;

N. 1 dl hyvää oliiviöljyä
loraus valkoista balsamicoa
n. puolikkaan sitruunan mehu (tai limen)
suolaa ja pippuria
Maista vielä, jos tarvitsee makeutta, juoksevaa hunajaa sitten vaan

Muuten, mielestäni yksi maailmankaikkeuden parhaista tuoksuelämyksistä on, kun halkaisee tuoreen, vihreän vehreän mehukkaan limen. Voisin sivellä sitä vaikka kaulaani hajuveden sijaan.

Kesään kuuluu myös meksikolainen olut ja lime!

Grillissä valmistimme pari broilerin rintafilettä (siihen päälle kun puristaa limen mehua, niin järki meinaa lähteä), punajuuria, kokonaisia kesäsipuleita ja perinteisiä herkkusieniä Mustapekalla täytettyinä ja pekoniin käärittyinä. Punajuuret olivat esikeitettyjä ja ne leikattiin n. sentin paksuisiksi siivuiksi ja siveltiin oliiviöljyllä, kuten sipulitkin. Niiden päälle ripaus sokeria. Nämä kaikki valmistuivat suurin piirtein samassa ajassa.

Jälkiruuaksi kokkailimme suklaafondueta. Koska kesällä kokkailu tapahtuu ulkona mahdollisuuksien mukaan, sulatimme suklaan vesihauteessa kiinalaisessa katugrillissä. Se on mielestäni aika söpö. Sulaan suklaaseen dippailimme omenaa ja tuoretta ananasta. Vain mansikat puuttuivat...

Ruokajuomana oli kannullinen kirsikkaista sangriaa. Eli pullo punaviiniä, n. 1,5 dl kirsikkalikööriä, pari desiä karpalomehua ja  ehkä litra vichyä. Hedelmiä, mitä nyt sattuu löytymään. Meillä oli tuoretta ananasta ja omenalohkoja. Erittäin kesäistä!

Lihapullat

Olen vuosikausia (laiskuuttani) paistanut lihapullat uunissa. Helppoa, ei käryä. Maistuvat ihan hyviltä. Tänään kuitenkin päätin herkutella itse ja myös paijailla lastani, jolla oli keskiviikon lihapullanpyöritysshow. Kolme kiloa jauhelihaa käsiteltävänä, reppana.
Lämmitin siis paistipannun kuumaksi ja käräytin ihan oikeaa voita siinä. Lihapullat perään ja kunnon paistopinta. Uunissa paistetut lihapullat ovat hyviä, mutta pannulla voissa paistetut ovat aivan järjettömän hyviä!
Lihapullareseptini idea on peräisin varmaankin n. 20 vuoden takaa, Pirkka-lehdestä, ellei muisti ole tehnyt tepposiaan. Alkuperäisessä reseptissä nesteenä käytettiin kermaviiliä, mutta minä olen korvannut sen tavallisella kraanavedellä perheenjäsenen laktoosiongelman vuoksi. Pirkan reseptissä ei muita mausteita ollut.

LIHAPULLAT

1 pussi sipulikeittojauhetta
vettä (tai kermaviiliä tai kermaa tai maitoa) keittojauheen turvottamiseksi (jos tulee liian löysää, lisää vähän korppujauhoja)
Tämän seoksen tulisi olla sopivan tankeaa, ei liian löysää mutta ei myöskään liian tiukkaa
1 rkl HP-kastiketta
400 g hyvää jauhelihaa
Suolaa ei tarvitse lisätä, keittojauhehan on valmiiksi suolattua. Eli vesi-keittojauheen turvottua hetkisen (n. 10 min riittää varmaan), lisätään loput aineet ja sekoitetaan hyvin.
Ekstratwistiä saa lisäämällä taikinaan esim. tomaattisosetta (ei ketsuppia) pienen purkillisen. Mausteeksi voi vaihteeksi koittaa vaikka teelusikallista kanelia.

Jos pannulla paistaminen ei innosta käryn ja vaivan vuoksi, pyöritä lihapullat uunipellille ja esikypsytä niitä niitä uunissa n. 180 asteessa jotain 10 minuuttia. Pannulla voi sitten ottaa vain rapsakan ruskean pinnan. Älä unohda perunamuusia lautaselta!

Lankeemus

Lankesin sitten uusiin perunoihin. Himottanut on jo pitkään, mutta tänään en kestänyt enää. Ihan pakko oli saada niitä kera sillin. Söin kolme perunaa ja ihan Abban kesäsilliä hain kaupasta samalla. Silli oli ihan syötävää, mutta ne perunat...hyllyn reunassa luki "ulkolainen", eli en heidän alkuperäänsä tarkkaan tiedä. Vetisiä olivat. Turhaan, aivan turhaan ja hukkaan meni herkutteluyritys. Siinä mielessä turhaa, että olisi vaan pitänyt odottaa niitä kotimaisia, jos kerran kesässä aikoo uusia perunoita syödä. Nyt joudun siis nauttimaan niitä vielä toiseen kertaan.
Kypsytän uudet perunat yleensä aina höyryttämällä, näin eivät joudu lillumaan vedessä ja vetistymään. Tällä kertaa keitin ne vähässä vedessä, liekö sitten tämä valmistustapa vetistänyt potut, tiedä häntä. Seuraavalla kerralla palaan kyllä normaaliin höyrytyssysteemiin.
No, myrskyssä kelpaa satama kuin satama (vanha purjehtijain sanonta). Kyllä tuo annos upposi. Tsatsiki sopii myös uusien perunoiden kanssa!

Ameriikan lahja ja vähän papui

Joku äkkinäisempi voisi väittää, että eilinen hevosaihe ei liity mitenkään ruokaan. Mutta liittyyhän se. Katso vaikka viimeinen lause!

Mutta asiaan. Myös Ameriikasta tulee hyvää ruokaa. Hampurilaiset esimerkiksi. Vaikka sekin taitaa olla saksalaista alkuperää ja siirtolaisten mukana kulkeutunut jenkkien ruokapöytään. Jotka tietty sitten maailman valtiaina sen omivat nimiinsä.

Varsinainen kesäherkkugrillisalaatti on jenkkien coleslaw - kaalisalaatti. Seuraava ohje on varmaan osittain aito ja alkuperäinen, en tiedä miten se oikeasti tehdään, mutta meillä se tehdään näin:

Coleslaw
Keräkaalia ohuen ohuina suikaleina (jos joudut käyttämään talvista kaalia, sitä voi vähän survoa pehmeämmäksi ja mehukkaammaksi vaikka perunanuijalla, ripaus suolaa irrottaa mehut paremmin)
Porkkanaa hienona raasteena (hieno on mehukkaampaa)
Nämä sekoitetaan kulhossa ja joukkoon lisätään sopiva määrä perusmajoneesia, josta ohje aiempana. Jos haluat twistailla, mikään ei estä heittämästä sekaan vaikka ananaspaloja tai kevätsipulin varsia! Majoneesia voi tehdä sutjakkaammaksi ananasten mehulla. Namnam.

Pavut nyt ei varsinaisesti liity ehkä mitenkään Amerikkaan. Mutta hyviä ne ovat. Ehkä juuri siksi. Tein tollasia valkosipulimarinoituja papuja. Eli otetaan siis purkillinen ihan tavallisia suolaliemeen säilöttyjä papuja. Punaisia tai valkoisia, ei väliä, tai vaikka molempia. Huuhdotaan pavut kylmällä vedellä. Lisätään sen verran öljyä (rypsiversio ihan ok), että pavut lilluvat mukavasti siinä. Puristetaan pari kynttä valkosipulia joukkoon, enemmänkin voi laittaa, jos tykkää. Silputaan sekaan tuoretta persiljaa ja ohuen ohuet purjosuikaleet passaavat tähän myös hyvin. Salaatin sekaan esimerkiksi, tai ihan sellaisenaan lisukkeeksi.

Hei laukkaa ratsu reima!

Täällä meidän kylillä liikkuu aina silloin tällöin hevonen. Se tyttö, joka sitä narussa taluttaa, väittää, että se on poni. Ihan sama mulle, kaviot sillä on ja turpa. En ole koskaan ymmärtänyt "hevoshulluja", vaikka niitä perheessä kaksi onkin. Teininä ihan kaikki tytöt rakastivat hevosia eikä mikään ole niin ihanaa kuin niiden hoitaminen ja niiden selkään kapuaminen ja henkensä vaarantaminen siinä sivutuotteena. Se on villieläin, arvaamaton, hurja ja pelottava. Eikä yhtään suloisen lutuinen, vaikka teinitytöt niin väittävätkin.

Mutta kävi kerran niin (kun neljäkymmentä täytettyäni olin päättänyt kerran vuodessa tehdä jotain, mitä en koskaan ennen ole tehnyt), että päädyin kyseisen elukan lähettyville, kun ystävätär keksi pyytää minua hevosvaellukselle. En tiedä, mikä mielenhäiriö minuun iski, mutta suostuin. Huhtikuisena lauantai-iltapäivänä meitä oli sitten sellaiset kymmenkunta reipasta naisihmistä siinä hevostalon pihalla ja kaikki muut olivat jollain tavalla aikaisemmin olleet tekemisissä kyseisten luontokappaleiden kanssa. Minä siinä sivussa piipitin ja yritin selittää ratsastusihmiselle, että pelkään niitä, etten ole koskaan ollut viittä metriä lähempänä hevosta ja että olen kauhuissani. Ratsastusnainen katsoi mua vähän vinoon ja kertoi, että nämä ovat hyvinhyvin rauhallisia ja osaavat mennä ihan itsekseen, kulkea siivosti jonossa ja että mun ei tarvitsisi muuta kuin istua selässä ja antaa hepan jolkottaa jonon jatkeena. Ja saisin sen kaikkein vanhimman, viisaimman, rauhallisimman ja kokeneimman konin alleni.

Tuli sitten aika hakea hevoset tallista. Kysyin ratsastusnaiselta, että ihan itsekö ne pitää hakea. Taas se katsoi mua pitkään, että tietenkin. Se tuli mukana ja sanoi, että ota tuo. Sillä otuksella roikkui joku naru naamasta ja siihen piti tarttua. Se oli kyllä kamalan lähellä sen hampaita. Sain kuitenkin rohkaistua mieleni sen verran, että nappasin narusta ja vedin sen kaverin perässäni pihalle. Hepalla oli selässä joku peitto, mihin oli kirjailtu "Aipi". Päättelin, että sen nimi on Aipi. Aika outo nimi jopa hevoselle.

Hämärän peittoon on kokonaan jäänyt, miten sain itseni kammettua satulaan. Meinasin pudota koko ajan, vaikka seisottiin paikallaan. Tai siis piti seistä. Jostain syystä tämä Aipi päätti, että hän ei tässä nyt jaksa mitään odotella, vaan lähti liikkeelle. Minä huutamaan apua. Ei kuulemma saa huutaa hevosen selässä, se pelästyy. Ei muuta kuin kauhusta jäykkänä sitten seurasin Aipia ja ohjeiden mukaan yritin vedellä siitä narusta ja antaa pohkeita. Helppoa kuin mikä. Aipi pysähtyi aitauksen reunaan syömään ruohoa. Ei paljon pohkeet auttaneet.

Hämärän peittoon on myöskin jäänyt se, miten pääsimme Aipin kanssa siihen hevosjonon jatkeeksi. Mutta Aipi oli vanha ja viisas, kai se ihan itse tajusi, minne pitää mennä. Ihan kivastihan se meni lopun viimeksi. Aipi seurasi muita kiltisti ja saavuimme kapealle metsätielle. Se oli jäinen vielä. Aipi vähän liukasteli ja meni kävelemään siihen tien vieressä olevalle aurauspenkalle. Mulla oli silmät kiinni ja Aipin takajalat vähän lipsuivat siinä ja ihan hiljaa yritin sanoa edellä kulkevalle, että tää kompastuu tähän justiinsa. Ei hevoset kuulemma kaadu. Jassoo, vedetään sitä sitten. Mulla oli otsa hiessä.

Hevosjono pysähtyi sitten vihdoin kahden tien risteykseen. Ne, jotka haluavat ratsastella hiljakseen, lähtevät tuonne ja muut hurjapäät lähtevät toiseen suuntaan hölttäämään tai tölttäämään tai tekemään jotain maallikolle käsittämätöntä, kuitenkin menemään lujaa vauhtia. Se kuulosti niin kamalalta, etten halunnut tietää enkä kuulla enempää. Sitä paitsi, en olisi kuullutkaan, sillä Aipi päätti lähteä mun kanssa vähän metsäretkelle. Se kulki aika kovaa vauhtia poispäin ryhmästä ja minä makasin sen selässä niskakarvoista kiinni pitäen, koska muuten olisin saanut männynoksasta naamalle. Aika läheltä viistettiin yhtä mäntyä,  niin, että toinen jalkani irtosi siitä jalkatelineestä. Hämärän peittoon on jäänyt taas sekin, miten sieltä metsästä pois päästiin. Mutta Aipi on vanha ja viisas hevonen.

Kun päästiin takaisin ryhmän luo, hyppäsin pois kyydistä ja ilmoitin, että kiitos, tämä oli mukava kokemus, mutta nyt riittää. Otan tuon hevosen vaikka mukaani ja talutan sen takaisin navettaan. Ei kuulemma käy. Tämä ratsastusohjaajanainen oli aika tiukkana, että hän ei uskalla meitä kahdestaan takaisin päästää. Vähän ihmettelin, kun Aipihan on niin v....un viisas ja vanha, että varmaan osaisi itsekseenkin takaisin kotiinsa. Hevosnainen saatteli meidät johonkin hiekkakuopan pohjalle odottamaan muita. Siinä me sitten Aipin kanssa ihmeteltiin maailman menoa. Varpaat paleli, mutta en uskaltanut juurikaan liikkua. Aipi nukahti ja minä olin erittäin helpottunut. Yritin salaa heilutella varpaitani saappaissa. Pidin siitä narusta kiinni ja polttelin tupakkia kun Aipi yht'äkkiä päästi sellaisen hevosmaisen pärskähdyksen. Pelästyin niin, että meinasin päästää pöksyihini. Tein ilmeisesti jonkin hevosen sielunelämälle sopimattoman liikkeen, sillä Aipi PURI minua. Ei onneksi kovaa, mutta niin että se tuntui. Heitin sen narun kädestäni ja yritin sitoa sen puun oksaan. Tosin ihan sama siinä kohtaa, vaikka Aipi olisi häipynytkin.

Kohta iloiset ja reippaat hölttääjät ja muut saapuivat naureskellen meitä hakemaan. Ihanaa oli kuulemma ollut. Ihan mieletön kokemus. Just. Pidin pääni ja annoin niiden mestareiden mennä edellä, me Aipin kanssa käveltiin rinnakkain jonon takana. Tai oli siinä meillä metri väliä, miten pitkä se naru nyt on.
Sain sen konin takaisin karsinaansa kunnialla, mutta mihinkään harjaushommeleihin en alkanut. Sen kotiovessa luki kyllä "Flipi". Ilmeisesti käsinkirjailtu F ja l olivat menneet jotenkin päällekkäin siinä suojapeitossa niin, että näyttivät yhdessä A:lta. Aipi.

Tavattiin myöhemminkin Aipin kanssa kylän kesämarkkinoilla. Se oli tuotu sinne lasten iloksi ja jotkut hölmöt ja tietämättömät vanhemmat päästivät lapsensa sen kyytiin. En käynyt moikkaamassa.
Metwursti maistuu.

Riunite!

Näin kesähelteillä (tänäänkin +13!) pitää muistaa huolehtia myös nestetankkauksesta. Vesi tietenkin on paras siihen tarkoitukseen, tahi vichy. Maustetut kivennäisvedet, varsinkin sitruunainen, on mun herkkua. Hyvä on myös cocktail, missä on puolet Vichyä tai muuta kuplavettä ja puolet raanavettä. Ja jäitä paljon.

Mutta varsin kepeä kesäjuoma on myös pirskahteleva Riunite-valkoviini. Vino frizzante, melko makea, joten ihan ruokajuomaksi sitä ei voi suositella, mutta erittäin hyvin käy juomajuomaksi! Jääkylmänä, mutta ilman jäitä. No, voisin kuvitella sen seuraksi esim. mansikka-aurajuustosalaatin.

Aurinkoa! Perunaa! Ja vähän silliä.

Ihan kohta on se aika, jolloin kattilaan heitelläänkin kotimaisia uusia perunoita. Ne ensimmäiset maistuvat vaan niin hyviltä, että skarppi karppaajakin lankeaa. Sillikaviaaria tai joku herkku maustesilakka kylkeen ja vot, kyllä maistuu.

Jos kuitenkin sattuu käymään niin, että kattilan pohjalle jää muutama pottu, ne taipuvat esimerkiksi Välimerelliseksi Perunasalaatiksi. Eiliset kylmät jäännösperunat vain pilkotaan vähän pienemmiksi, vaikka puoliksi, joukkoon sopiva määrä öljyyn säilöttyjä aurinkokuivattuja tomaatteja, pilkotaan myös kevätsipulin varsia ja tuoretta persiljaa. Loppusilauksena niitä marinoituja oliiveja, joiden ohje löytyy tuolta aiempaa. Kostukkeena toimii tomaattien öljy tai oliivien marinadi. Eiku ääntä kohti!

Sillikaviaari:
1-2 kevytsuolattua Matjess-sillifilettä (yleensä liotan niitä pari tuntia kylmässä vedessä välillä vettä vaihtaen, koska ovat aika suolaisia)
Pari kovaksi keitettyä kananmunaa
1 sipuli
1/2-1 omenaa (hapan mielellään, eli Granny Smith taipuu tähän hyvin)
Purkki smetanaa
Em. ainekset pilkotaan aika pieniksi paloiksi ja smetana sekoitetaan joukkoon.
Tilliäkin sinne voi silputa. Helppo kesäherkku!