Täällä meidän kylillä liikkuu aina silloin tällöin hevonen. Se tyttö, joka sitä narussa taluttaa, väittää, että se on poni. Ihan sama mulle, kaviot sillä on ja turpa. En ole koskaan ymmärtänyt "hevoshulluja", vaikka niitä perheessä kaksi onkin. Teininä ihan kaikki tytöt rakastivat hevosia eikä mikään ole niin ihanaa kuin niiden hoitaminen ja niiden selkään kapuaminen ja henkensä vaarantaminen siinä sivutuotteena. Se on villieläin, arvaamaton, hurja ja pelottava. Eikä yhtään suloisen lutuinen, vaikka teinitytöt niin väittävätkin.
Mutta kävi kerran niin (kun neljäkymmentä täytettyäni olin päättänyt kerran vuodessa tehdä jotain, mitä en koskaan ennen ole tehnyt), että päädyin kyseisen elukan lähettyville, kun ystävätär keksi pyytää minua hevosvaellukselle. En tiedä, mikä mielenhäiriö minuun iski, mutta suostuin. Huhtikuisena lauantai-iltapäivänä meitä oli sitten sellaiset kymmenkunta reipasta naisihmistä siinä hevostalon pihalla ja kaikki muut olivat jollain tavalla aikaisemmin olleet tekemisissä kyseisten luontokappaleiden kanssa. Minä siinä sivussa piipitin ja yritin selittää ratsastusihmiselle, että pelkään niitä, etten ole koskaan ollut viittä metriä lähempänä hevosta ja että olen kauhuissani. Ratsastusnainen katsoi mua vähän vinoon ja kertoi, että nämä ovat hyvinhyvin rauhallisia ja osaavat mennä ihan itsekseen, kulkea siivosti jonossa ja että mun ei tarvitsisi muuta kuin istua selässä ja antaa hepan jolkottaa jonon jatkeena. Ja saisin sen kaikkein vanhimman, viisaimman, rauhallisimman ja kokeneimman konin alleni.
Tuli sitten aika hakea hevoset tallista. Kysyin ratsastusnaiselta, että ihan itsekö ne pitää hakea. Taas se katsoi mua pitkään, että tietenkin. Se tuli mukana ja sanoi, että ota tuo. Sillä otuksella roikkui joku naru naamasta ja siihen piti tarttua. Se oli kyllä kamalan lähellä sen hampaita. Sain kuitenkin rohkaistua mieleni sen verran, että nappasin narusta ja vedin sen kaverin perässäni pihalle. Hepalla oli selässä joku peitto, mihin oli kirjailtu "Aipi". Päättelin, että sen nimi on Aipi. Aika outo nimi jopa hevoselle.
Hämärän peittoon on kokonaan jäänyt, miten sain itseni kammettua satulaan. Meinasin pudota koko ajan, vaikka seisottiin paikallaan. Tai siis piti seistä. Jostain syystä tämä Aipi päätti, että hän ei tässä nyt jaksa mitään odotella, vaan lähti liikkeelle. Minä huutamaan apua. Ei kuulemma saa huutaa hevosen selässä, se pelästyy. Ei muuta kuin kauhusta jäykkänä sitten seurasin Aipia ja ohjeiden mukaan yritin vedellä siitä narusta ja antaa pohkeita. Helppoa kuin mikä. Aipi pysähtyi aitauksen reunaan syömään ruohoa. Ei paljon pohkeet auttaneet.
Hämärän peittoon on myöskin jäänyt se, miten pääsimme Aipin kanssa siihen hevosjonon jatkeeksi. Mutta Aipi oli vanha ja viisas, kai se ihan itse tajusi, minne pitää mennä. Ihan kivastihan se meni lopun viimeksi. Aipi seurasi muita kiltisti ja saavuimme kapealle metsätielle. Se oli jäinen vielä. Aipi vähän liukasteli ja meni kävelemään siihen tien vieressä olevalle aurauspenkalle. Mulla oli silmät kiinni ja Aipin takajalat vähän lipsuivat siinä ja ihan hiljaa yritin sanoa edellä kulkevalle, että tää kompastuu tähän justiinsa. Ei hevoset kuulemma kaadu. Jassoo, vedetään sitä sitten. Mulla oli otsa hiessä.
Hevosjono pysähtyi sitten vihdoin kahden tien risteykseen. Ne, jotka haluavat ratsastella hiljakseen, lähtevät tuonne ja muut hurjapäät lähtevät toiseen suuntaan hölttäämään tai tölttäämään tai tekemään jotain maallikolle käsittämätöntä, kuitenkin menemään lujaa vauhtia. Se kuulosti niin kamalalta, etten halunnut tietää enkä kuulla enempää. Sitä paitsi, en olisi kuullutkaan, sillä Aipi päätti lähteä mun kanssa vähän metsäretkelle. Se kulki aika kovaa vauhtia poispäin ryhmästä ja minä makasin sen selässä niskakarvoista kiinni pitäen, koska muuten olisin saanut männynoksasta naamalle. Aika läheltä viistettiin yhtä mäntyä, niin, että toinen jalkani irtosi siitä jalkatelineestä. Hämärän peittoon on jäänyt taas sekin, miten sieltä metsästä pois päästiin. Mutta Aipi on vanha ja viisas hevonen.
Kun päästiin takaisin ryhmän luo, hyppäsin pois kyydistä ja ilmoitin, että kiitos, tämä oli mukava kokemus, mutta nyt riittää. Otan tuon hevosen vaikka mukaani ja talutan sen takaisin navettaan. Ei kuulemma käy. Tämä ratsastusohjaajanainen oli aika tiukkana, että hän ei uskalla meitä kahdestaan takaisin päästää. Vähän ihmettelin, kun Aipihan on niin v....un viisas ja vanha, että varmaan osaisi itsekseenkin takaisin kotiinsa. Hevosnainen saatteli meidät johonkin hiekkakuopan pohjalle odottamaan muita. Siinä me sitten Aipin kanssa ihmeteltiin maailman menoa. Varpaat paleli, mutta en uskaltanut juurikaan liikkua. Aipi nukahti ja minä olin erittäin helpottunut. Yritin salaa heilutella varpaitani saappaissa. Pidin siitä narusta kiinni ja polttelin tupakkia kun Aipi yht'äkkiä päästi sellaisen hevosmaisen pärskähdyksen. Pelästyin niin, että meinasin päästää pöksyihini. Tein ilmeisesti jonkin hevosen sielunelämälle sopimattoman liikkeen, sillä Aipi PURI minua. Ei onneksi kovaa, mutta niin että se tuntui. Heitin sen narun kädestäni ja yritin sitoa sen puun oksaan. Tosin ihan sama siinä kohtaa, vaikka Aipi olisi häipynytkin.
Kohta iloiset ja reippaat hölttääjät ja muut saapuivat naureskellen meitä hakemaan. Ihanaa oli kuulemma ollut. Ihan mieletön kokemus. Just. Pidin pääni ja annoin niiden mestareiden mennä edellä, me Aipin kanssa käveltiin rinnakkain jonon takana. Tai oli siinä meillä metri väliä, miten pitkä se naru nyt on.
Sain sen konin takaisin karsinaansa kunnialla, mutta mihinkään harjaushommeleihin en alkanut. Sen kotiovessa luki kyllä "Flipi". Ilmeisesti käsinkirjailtu F ja l olivat menneet jotenkin päällekkäin siinä suojapeitossa niin, että näyttivät yhdessä A:lta. Aipi.
Tavattiin myöhemminkin Aipin kanssa kylän kesämarkkinoilla. Se oli tuotu sinne lasten iloksi ja jotkut hölmöt ja tietämättömät vanhemmat päästivät lapsensa sen kyytiin. En käynyt moikkaamassa.
Metwursti maistuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti